Erosta toipumisen toinen vaihe: Vieroittautuminen

Erosta toipuminen voi olla yhtä tuskallista kuin vieroitus huumeista

Ero kumppanista on verrattavissa fyysisestä riippuvuudesta vieroittautumiseen. Vaikea ero ei ole kaukana huumeriippuvaisen tuskasta riippuvuusoireiden kourissa. Emotionaalinen hätä saa ihmisen tuntemaan, että hänen on saatava menetetty rakkaus palaamaan takaisin hinnalla millä hyvällä.

Vieroittautumisoireet ovat intensiivisiä. Eron jälkeen ihminen on ikäänkuin läheisyysaddikti, joka tarvitsee rakkauden tuottamaa hyvää oloa, mutta ei sitä enään saa.

Ihmissuhteet vaikuttavat aivojen omaan opioidijärjestelmään, joka tuottaa morfiinin kaltaisia aineita, kuten endorfiinia. Sekä narkootit (morfiini, heroiini ja opiumi) että aivojen tuottamat luonnolliset opioidit ovat voimakasta hyvää oloa tuottavia aineita, jotka muun muassa lievittävät kipua.

Neurotutkijoiden mukaan aivot tuottavat enemmän opioideja silloin, kun olemme läheisessä ihmissuhteessa. Suhteen loppuessa aivojen tuottama opioidien määrä vähenee, ja fyysiset vieroitusoireet alkavat. Biokemiallisesta näkökulmasta voidaan todeta, että intiimit suhteemme ovat osittain endorfiiniaddiktion muoto.

Vieroittautuminen vaatii etäisyyttä

Ihminen keksii usein mitä mielikuvituksellisimpia syitä pitää yhteyttä entiseen kumppaniinsa eron jälkeen. Yksin jäänyttä voi verrata alkoholistiin, joka uskoo seuraavalla kerralla juodessaan välttävänsä alkoholin haitat. Useat psykologit suosittelevat vieroittautumisvaiheessa ehdotonta no contact -sääntöä. Voimakkaista tunteista huolimatta on tärkeää pidättäytyä ottamasta yhteyttä entiseen kumppaniin, jotta eron käsittelyssä pääsee eteenpäin. Joskus täydellinen yhteyden katkaiseminen ei ole mahdollista esimerkiksi yhteisten lasten takia. Silloin suositus on välttää kaikkea muuta paitsi välttämätöntä kommunikaatiota.

Vieroittautuminen on ajanjakso, jonka aikana henkilö on pakotettu kuulemaan sisäisen lapsensa hätä. Ero tarjoaa mahdollisuuden tunnistaa omat syvät tunnepohjaiset tarpeet ja oppia vastaamaan niihin.

Jotkut pyrkivät ohittamaan vieroittautumisvaiheen korvaamalla menetetty kiintymyksen kohde uudella suhteella. Vieroittautuminen ei ole kuitenkaan hedelmällinen aika menetyksen korvaamiselle - vaan omien tunteiden ja tarpeiden tunnistamiselle.

Tunne turvallisuudesta

Kiintymysteorian mukaan lapsen läheisin hoitaja, useimmiten äiti, muodostuu lapselle niin kutsutuksi taustahenkilöksi (background object), jonka turvin lapsi uskaltautuu vähitellen tutkimaan ympäristöään itsenäisesti. Turvallisesti kiintynyt lapsi tietää voivansa hakea tukea vanhemmaltaan aina, kun jokin pelottaa tai epäilyttää.

Aikuisuudessa läheinen ihmissuhde voi täyttää samankaltaisen tarpeen. Intiimi ihmissuhde antaa tunteen turvallisuudesta ja varmuudesta myös silloin, kun olemme fyysisesti erossa kumppanistamme. Ihminen toimii itsenäisesti, itsevarmasti ja tehokkaasti usein juuri sen vuoksi, että hänen turvallisuuden tunteensa täyttyy parisuhteessa. Läheisen ihmissuhteen tuottama varmuus on jotain, joka on helppo ottaa itsestäänselvyytenä. Eron koittaessa ihminen tulee usein kivuliaan tietoiseksi niistä perustavanlaatuisista tarpeista, joiden täyttymisestä parisuhde on hiljaa pitänyt huolta.

Sisäisen lapsen kohtaaminen - harjoitus vieroittautumiseen

Addiktio suhteessa koettua läheisyyttä kohtaan saa voimansa yksilön autenttisesta tarpeesta kiintyä toiseen. Etsimme ideaalikumppania, kaksoisliekkiä tai sielumme toista puolikasta, joka täyttäisi syvimmät toiveemme ja parantaisi yksinäisyytemme. Vieroittautumisvaiheen harjoitus auttaa yksin jäänyttä löytämään eron jälkeen kaipaamansa ideaalirakastetun ja luomaan suhteen elämänsä tärkeimpään ihmiseen – itseensä.

Alla kuvatun harjoituksen tarkoitus on aloittaa keskustelu aikuisen minän ja erosta hätääntyneen sisäisen lapsen kanssa. Päämääränä on luoda suhde tietoisen kehittyneen itsen ja tiedostamattoman emotionaalisen ytimen välille. Harjoituksen ovat kehittäneet psykoanalyytikot Richard Robertiello ja Grace Kirsten. Tekniikka on kuvattu sekä Andersonin kirjassa että yksityiskohtaisesti Robertiellon ja Kirstenin teoksessa Big You Little You: Separation Therapy.

Harjoituksen ensimmäinen vaihe on visualisoida itsensä pienenä noin 4-vuoden ikäisenä lapsena. Sisäinen lapsi ilmentää ihmisen autenttisia syviä tunteita. Tarkkailemme tätä pientä lasta kuin se olisi erillinen henkilö.

Seuraavaksi ihminen visualisoi itsensä kykenevänä, itsenäisenä ja vahvana aikuisena. Kolmas vaihe on aloittaa mielikuvissa keskustelu sisäisen aikuisen ja lapsen välillä. Keskustelun voi kirjoittaa ylös.

Aikuisen rooli on tarjota lapselle kaikki, mitä lapsi tarvitsee: tunteen yhteenkuuluvuudesta ja siitä, että lasta rakastetaan, ihaillaan ja kuunnellaan. Lapsi puolestaan ilmaisee tunteensa ja kääntyy aikuisen puoleen apua tarvitessaan. Kun lapsi tuntee olonsa turvalliseksi, hän pystyy jakamaan syvimmät tarpeensa, pelkonsa ja toiveensa. Harjoitus on suunniteltu tuomaan nämä autenttiset tunteet esille.

Visualisaatioharjoituksen voi aloittaa niin, että aikuinen tervehtii lasta ja kysyy hänen tunteistaan. Aikuinen haluaa saada selville, mikä lasta vaivaa ja tarjota hänelle tukea. Sisäinen lapsemme on saattanut kokea vuosia tulleensa vähätellyksi tai jääneensä vaille huomiota. Parhaiden tulosten saavuttamiseksi keskustelua lapsen kanssa kannattaa käydä päivittäin. Tekniikka on yksinkertainen, mutta tehokas. Sitä voi tehdä myös terapeutin tuella.

Harjoituksen tarkoitus ei ole paeta surua, vaan hyödyntää sen voima. Vieroittautumisvaiheen tunteet voivat olla pakottavia ja voimakkaita. Kiintymyksen tarve toimii moottorina, jonka energian voimin ihminen voi syventää välittävää ja myötätuntoista suhdetta itseensä.

’Withdrawing is becoming you for the first time.

It is individuation.”

– Susan Anderson

Tutustu viikonlopun terapeuttiseen erovalmennukseen täällä

Teksti pohjautuu Susan Andersonin kirjaan ‘The Journey from Abandonment to Healing’.

Teksti on julkaistu aikaisemmin Hidasta Elämää -sivustolla.